Joitakin vuosia sitten kirjoitin tänne heittämisestä ja sen eri vaiheista. Jatkankin nyt Joulun kunniaksi hieman aiheesta.
Silloisessa kirjoituksessa käytiin låpi heiton kolme eri vaihetta, jotka siis ovat nosto, ankkuri ja etuheitto.
Ajattelinkin, että näin Jouluruokia sulatellessa voisi olla hieman pohtia otetta, jolla kahdenkäden vavasta pidetään kiinni.
Yleisesti ottaen otteita, joilla yläkäsi pitelee vapaa heiton aikana on kaksi. Toisessa peukalo on kahvan päällä ja toisessa, jota itse suosin ja käytän, yläkäden ote samanlainen kuin pitelisi sukukalleuksiaan herkästi kämmenen sisällä eroottisen yön jälkeen.
Mitä eroa noilla kahdella yläkäden otteella sitten oikein on?
Siitä en tiedä onko heiton pituudessa tai jossain muussa heiton anatomiaan liittyvässä asiassa jotain ihmeellistä, mutta ainakin jos puhutaan kalastuksen aikana tapahtuvista heitoista, on se ote, jossa pidellään ”kipeää kahvaa” milelestäni selvästi parempi kuin” peukku vavan päällä'” ote.
Kummassakin on puolensa, mutta miksi minä pidän enemmän tuosta ”mulkku”-otteesta, on sen heijastama rentous ja vavan oman voiman hyödyntäminen heiton aikana.
Kun välillä opetan heittämistä, monesti ehdotan, en siis käske enkä pakota, otteen vaihtoa, tai kokeilua juuri sellaiselle, joka heittää peukku vavan päällä. Olen huomannut omasta heitostani ja monen muun sellaisen oikean (ei siis minun) heittäjän heitosta ja otteesta, että tuo Mulkku-ote on selvästi rennompi kuin tämä toinen versio. Kun peukalo on vavan kahvan päällä, mielestä ranne on jäykkä, joilloin myös käsivarsi tavallaan lukittuu, varsinkin kyynärpään alapuolelta, ja samalla se jäykistää turhaan myös olkavartta tehden koko ylläkäden käytöstä jokseenkin jäykkää.
Kun itse heitän, annan vavan pyöriä kädessäni, enkä siis lukitse vapaa johonkin tiettyyn asentoon, jossa kela on samassa kohtaa kämmeneen nähden koko heiton ajan. Mielestäni vavan pitää antaa mennä omia polkujaan. Varsinkin tuollaisilla isommilla keloilla, joita myös itse käytän, vapa saa pyörähdellä miten haluaa, kelan ollessa juuri ennen etuheiton lähtöä kääntyneenä miltei ns. ”ylösalaisin”. Yläkäden ote on sellainen rento ja lupsakka. Puristaa ei saa…
Välillä kela ja vapa ovat ”väärinpäin”, jos ajatellaan vavan selkää, mikäli sellainen laskettaisiin olevan vavan ruodon yläpinnalla. Tästäkin olen kyllä sitä mieltä, että ainakaan minun vavoissani ei mitään “selkää” ole.
Olen nähnyt, kinka esimerkiksi pituusheitossa moni pitää peukkua kahvan päällä. En tiedä, ono silä jokin merkitys pitkän siiman ja kilpavapojen heitoissa, mutta ainakin itselle tuo peukkuote on vaivalloinen, eikä sovi ainakaan minulle.
Nyt tietysti joku ammattiheittäjä vetelee herneitä nokkaansa, mutta who cares.
Nyt kun päivät ovat olleet lämpimiä, olen käynyt muutaman kerran rannassa testaamassa Drifteriä, jonka pätkin tippisiiman rungoksi. Pelaa muuten sellaisenaankin ihan helkutin hienosti.
Eniweis, siinä kokeillessani siimaa, oikein kiinnitin huomiota tähän yläkäden otteeseen. Testasin peukulla ja ilman ja ainakin noilla minun välineilläni ja tyylilläni Mullku-ote on helvetisti parempi.
Itse pidän alakäden ja myös yläkäden sormien välissä yleensä rannaria lukittuna, mutta monet eivä tee niin, vaan lukitsevat sen vain alakädellä. Itselleni yläkellä lukittu rannari tuntuu helpommalta, kuin pelkkä alakäden lukko. Kun etuheitto llähtee, ja rannarin on aika päästä valloilleen, avaan etu-ja keskisormen ja annan rannarin lähteä kohti vavan kärkeä
Alakäden otteeni on myös sellainen hellä, joka sekin voisi olla rinnastettavissa Hepinpään pitelyyn. Ylipäättään rento ote vavasta ja käsien liikelinjoihin huomion vieminen auttaa monesti heitossa ja tuo sitä kaivattua rentoa otetta kalastukseen. Sivusta ylös ja korvan vierestä pystyyn eteen niin hyvä tulee.
Kuvat ovat Susipaskoja, kun kroppasin niitä saadakseni paremmin otteet näkyville.
