Rajapyykkiä

Paljon on taas ehtinyt virrata vettä joessa jos toisessakin sitten viime kirjoituksen. No nyt taitaakin tulla pitkä aivopieru..

Olipa outo vuosi, jos kohta kuitenkin, se oli odotettavissa. 

Ensin Skotlannin reissu peruuntui, mikä oli odotettua, mutta sinne olisin oikeasti halunnut lähteä. Siitähän on nyt kohta pari vuotta kun viimeksi siitä atmosfääristä on päässyt nauttimaan, joten joskohan ensi keväänä jo Allyn rimppi Spey veteen lentäisi allekirjoittaneen toimesta…

Kesäkuun lopulla olin menossa kalaan Norjan puolelle, mukana kaikki tarvittavat asiakirjat mitä FHI:n sivuilla kerrottiin vaadittavan rajan ylitykseen Norjan puolelle, karanteenipaikkatodistuksineen ja sovittuine lisätestauksineen paikallisen kunnanlääkärin kanssa, mutta toisin kävi… Kerstin, naispoliisi Bergenistä, joka selvästi oli vittuuntunut jouduttuaan Kilpisjärvelle hommiin itikoiden hakattavaksi tulkitsi paperit ja odotukseni rajan ylityksestä hieman toisin kuin minä. Voimallisen keskustelun, ja parin puhelinsoiton jälkeen Kerstin ilmoitti, että häntä ei kiinnosta paskaakaan minun paperini ja että auto kohti Suomea tai ei hyvä heilu.. No eihän siinä mikään auttanut. Paria lisäkikkaa koitettiin, mutta vesiperä niistäkin tuli.. siis minulle. Toiset pääsivät kyllä yli laillisesti ja/tai vähemmän oikeellisesti..

Kun päivän ajelun ja säätämisen jälkeen seisoin Muonion SEOn pihassa totaalisen luovuttaneena kamoineni, omalla päätökselläni kuitenkin, ja katsoin kuinka T.B:n perävalot, ajettuaan vahingossa reppuni yli, häipyivät pohjoista kohti, hypersuperextra-vitutuksen määrää ei voi sanoin kuvailla. Meinasi iso mies itkeä ihan tosissaan. Onneksi perhe oli mökillä Äkäslompolossa ja vaimo myötämielisesti saapui noutamaan totaalisesti lyödyn miehensä SEO:lta, toimien vieläpä kuljettajana mökille, jotta mies sai mököttää ottaen huikkaa Zacapasta repsikan paikalla.

No, sauna, pari bisseä ja mielikin hieman parani. Lusin perheen kanssa pari päivää mökillä ja päätin, että olkoon, taidan jättää väliin koko Norjan tänä suvena. Muutaman päivän päästä huhut kertoivat rajan aukeavan tosissaan joten nyt olisi mahdollisuus vielä viiteen lupaan kymmenen varatun sijasta. Ei Saatana, mitä ajelua, mietin, kun istuin ratissa launantaina nokka kohti Siivikkalaa. Taidan vaan passata koko homman… Olin kusella Napapiirillä kun Morten soitti ja kysyi: ”Hvor er du?” No kusella, vastasin. Hetken höröttelyn jälkeen Morten sanoi että maanantaina sitten tänne. Selitin, että fiilis ei kyllä nyt ole ihan sellainen, että viitsisin lähteä puolentoista vuorokauden päästä ajamaan takaisin, mutta tunnin puhelun jälkeen lupasin ainakin harkita asiaa.

Vaimo olis sitä mieltä, että tottakai menet ja niinhän minä sitten maanantai aamuna sianpieremän aikaan lähdin. Kun olin Tonin kanssa Palojoensuun huudeilla Jarno laittoi viestiä, että Kilpurilla on kilometrien jonot rajalla. Kriik!!- huusivat Volvon jarrut kun vedin bussipysäkille parkkiin. ” Ei helvetti, tätä mä en enää kestä” sanoin Tonille, joka istui hiljaa miettien. “Mä otan vastuun ja ajan. Mennään Kivilompolon kautta, ja sieltä Altaan, ja edelleen Stroslettiin. Kiertoa tulee 150 kilsaa, mutta ei ehkä tarvi jonottaa.” Asia selvä. Hana pohjaan ja kohti Kautokeinoa. Kivilompolossa ei ollut ketään ja QR piippauksen jälkeen rajamies soitti Kautokeinoon, johon ajettiin testiin. Tikut nokkaan ja velkommen. Huokaistiin syvään, ajettiin Eibyytä ihaillen Altaan ja sieltä Reisalle.

Kaiken sähläämisen jälkeen, ensimmäisen kerran näinä vuosikymmeninä olin niin lyöty, että viidestä luvasta, jotka ehdin kalastamaan, ehkä kolme oli jotenkin sellaisia kuin niiden pitäisikin olla, ja loput pari vain kotiinlähdön odotusta.

Sain muutaman hyvän kalankin, mutta sekään ei korvannut sitä vitutuksen määrää joka jäyti päänahkaa. Kyllähän asiat elämässä menee munilleen aina silloin tällöin, mutta tämä otti kyllä koville, ehkäpä sen vuoksi, että olin säätänyt asioita koko kevään ja alkukesän, jotta hommat olisivat kunnossa isommalle porukalle, ja sitten se olin minä joka jäi rannalle ruikuttamaan. Elämä on välillä epäreilua ja se ikävä kyllä osui nyt omalle kohdalle. No, mitä tästä opimme.. Rehellisyys ei peri maata ja jokainen huolehtikoon itsestään.

Elokuussa kävin Nordlandissa Taistoa moikkaamassa Repen ja Kössin kanssa, ja se olikin kiva reissu. Syötiin, juotiin ja kaiken päälle saatiin vielä kalojakin. Ei mitään jättiläisiä, mutta lohia, ja vieläpä kirkkaita sellaisia. Paikallisella tuntemuksella ja suurella sydämellä Taisto antoi kyllä sellaisen esittelyn paikasta, että parempaa tuskin voi toivoa.

Elokuun kalastus on kivaa, kun väkeä on vähän, ja saa rauhassa mököttää rannassa. Kaloja ei ehkä nouse enää jokiin heinäkuun tahtiin, mutta se auttaa, kun ymmärtää, että kyllä ne siellä joessa ovat. Kalastus on hieman erilaista kuin nousuaikaan, mutta mukavaa kuitenkin.

No, se oli sellainen kausi kaikkine ongelmineen.. Muutenkin koko paketti Norjassa antaa hieman ajattelemisen aihetta tulevaisuuteen. Pukkelaksin määrä pohjoisen joissa, oikeiden lohien vähyys, vesiolosuhteet ja helteet, ja kaiken päälle oppdretslaksien määrä .. mihin me ollaan menossa? Aina vaan puhutaan, että pitää saada kasvua ja sitä myöden raha poikimaan. Mitä vittua?? Eikö me voitais pysyä näissä, tai jopa vähän pienentää hommaa? Mihin tässä nyt enää tarvii kasvaa, kun kaikki on vedetty ihan paskaksi ja loputkin riistetään väkipakolla sen ”kasvamisen” varjolla. Nyt vaan pitäisi jo riittää. Eihän tämä pallo, jolla me olemme vuokralla voi kestää tätä paskaa, jota me syydetään siihen. No joo, raha tekee onnelliseksi, se on varmasti totta, mutta mä oon aina ollut persaukinen ja sellainen tulen varmaan olemaankin loppuun asti, mutta mäkin oon pärjännyt näillä vähillä mitä on. Miten ne, joilla on fyffee niin, että paskalle ei taivu tarvis vielä lisää?

Huoh, mikä tilitys..

Ja taas, jälleen kerran on pakko vähän avautua näistä kotimaan jokikalastushommista.. Tässä kun olen seurannut mediaa ja vähän muutakin, niin ihmettelen ääneen miten nämä meidän hommat voi olla näin kuralla. Kun ajelin kotiin kalareissuista kolmeen kertaan kesän aikana Pohjaamaan kautta, niin katselin noita meidän rannikon jokia. Siika, Kala, Pyhä, Perho jne. ovat kai joskus olleet jalokalojen suvunjatkopaikkoja. Olisi kyllä aivan mahtavaa, jos edes jollain määrin näitä saataisin takaisin kuntoon. Tosin, taitaa olla turha toivo, kun miettii minkälainen show on pohjoisemmassakin muutaman hassun ”lohi”joen kanssa. 

Paljon on saatu aikaankin, niin yksityisellä puolella, kuin julkisellakin, mutta totuus silti on, että 99% kansasta ei tiedä esim lohiasioista hölkäsen pöläystä. Ja jos tietääkin, niin yleinen mielipide tai käsitys on ehkäpä hankittu median kautta. Mielestäni ongelma piileekin juuri tässä: jos halutaan saada ”demokraattisessa” valtiossa asioita tapahtuvaksi julkisella puolella, siihen on nykyään vain muutama ”toimiva” väylä. Jos yleinen mielipide saadaan jonkin asian puolelle, puolueet ja päättäjät äänestäjien toivossa alkavat olemaan julkisesti samaa mieltä kansan kanssa, vaikka puolueohjelma ei ehkä ihan olisikaan asian takana. Tästä saadaan aikaiseksi joitain aikeita, ja joskus jopa poliittisia päätöksiä, tai ainakin perustetaan erilaisia (turhanpäiväisiä) toimikuntia tutkimaan asiaa, jotta tilanne rauhoittuu ja sitten voidaan jatkaa vanhaan malliin. 

Sitten on tietysti se vaihtoehto, jossa joku ministeristason tyyppi on niin järkevä, että ajaa läpi asioita, joissa maksimaalinen tuotto on sivuseikka, ja esimerkiksi luontokokemusperäiset seikat ovat tärkeämmät. Näitähän siis tavallinen rahvas arvostaa (vink, vink). Tästähän on hyvä esimerkki Torniojoen suhteen vuosien takaa. Taisipa vielä olla Kepulainen ministeri, mutta maaliin vei monta asiaa..

Asioiden etenemisestä lohipuolella on mielenkiintoista seurata Ruotsin Joulupukin, Rötiinin Mikon Villaks- kampanjointia. Aihehan itsessään on todella hyvä ja ajankohtainen, mutta tässäkin eittämättä tulee mieleen, ainakin minulla, lievä eturistiriitaseikka esimerkiksi Altan kalakannan pelastamisen suhteen; Siis miksi tavallinen pulliainen, olkoonkin vaikkapa lohenperhokalastaja, kiinnostuisi Altan lohien pelastamisesta, jos mahdollisuus itse päästä noita ”pelastamiaan” lohia onkimaan on lähes olematon? Tottakai Mikko haluaa pelastaa Altan lohet, kun se on syndikaatin lupienjakopiirissä, ja saa kalastaa lohta Altalla. Jos asialle haluttaisiin suurempi katsonta, pitäisi ehkä lähestyä asiaa kadunmiehen kautta. Mutta eihän sekään takaa mitään, jos kadunmies ei saa mennä sinne kalaan, saati ottaa lohta ruuaksi. Tuskin normipena jossain Bergenissä, saati vaikkapa Nurmeksessa paljoa stressaa onko Alta lohista puolet enää Villaksia… Sitte vielä eräs hauska seikka, joka voi siis olla vain minun mielestäni näin, on se, kuinka paljon tätä jopa henkilöpalvonnaksi tituleerattavaa hommaa tuolla naapurin puolella on kalastushommissa. Onhan sitä siis ollut aina, ja joka lajissa pitää olla Rock Staroja, joita digataan, eikä siinä mitään, mutta toisissa kulttureissa se on ilmeisesti “sallittavampaa” kuin täällä Hämeen perällä.

En siis missään nimessä, millään tasolla väheksy Mikon toimia, päinvastoin, mutta ikävä kyllä näillä paikkakohtaisilla kampanjoilla on kuitenkin kansallisella tasolla niin pieni hyötyjäkunta, että moni jättää juuri sen vuoksi asiat huomioimatta ajatuksella; ”Mitäs mä tästä hyödyn, kun en mä kuitenkaan sinne kalaan pääse”… Ja näinhän se monesti meneekin. Monet pelastamiset ovat kuitenkin pienen joukon etuja ajavia, joissa todelliset tavoitteet, ikävä kyllä, ovat ihan jossain muualla kuin lohien suojelussa. Enkä siis itseäni millään tasolla pidä parempana ihmisenä, päinvastoin. Jos minulle tarjottaisiin mahdollisuutta kalastaa Altalla vuosittain, kyllä minäkin Altan lohta suojelisin. Onhan meillä Suomessakin näitä kohteita, joihin Oikeat Kalamiehet- Ne harvat ja valitut saavat kunnian tulla.

Loppukaneettina voisin vielä todeta, että kaikesta huolimatta toivon sydämeni pohjasta, että Luoja soisi minulle, siis itsekkäästi minulle, mahdollisuuden kalastaa tulevaisuudessakin lohta Norjan kirkkailla vesillä, ja että saisin vielä tarttumaan yhden sellaisen oikein Ison lohen, ja se tulisi vieläpä rantaan saakka.