ajatuksia ja huutelua..

Tulin eilen kotiin tämän kauden viimeiseltä Norjan reissulta. Olin vielä kahdeksan päivää ”töissä” Nordlandissa siirtokaloja pyytämässä ja voisin sanoa olosuhteiden olleen vähintäänkin haastavat. Mennessä vesi oli todella alhaalla ja sitten satoi kolme päivää ihan helvetisti ja vesi nousi reilusti ollen väriltään sellaista maitokahvin ja sappinesteen välimuotoa, jossa ei omaa kenkäänsä nähnyt kun astui nilkkaveteen. Kaloja kuitenkin onnistuttiin saamaan puolet tavoitteesta ja oletettavasti loppuporukka saanee tarvittavan määrän kutupareja kasaan ennen projektin loppua. Itsekin onnistuin saamaan ”projektikokoisen” parin, mutta kevyen sähellykseni jälkeen miespuoleinen pääsi luikahtamaan omien jalkojen välistä takaisin jokeen juuri ennenkuin kalaparini tuli hakemaan kalaa laatikkoon. Tyttö pääsi tankkiin turvallisesti kyläpäällikön kyydillä, joten ainakin jonkinlaisen panoksen tulin antaneeksi tälle projektille.

Kokonaisuudessaan kausi oli itselleni vaikein ja haastavin koskaan. Kalastukseen käytetty aika ja efortti verrattuna tulokseen oli surkea.

Kävin toukokuussa Emillä muutaman päivän, mutta olosuhteet olivat totaalisen surkeat helteen johdosta ja lohia ei vain yksinkertaisesti ollut joessa. Tai jos oli, en ainakaan nähnyt saatavan yhtään ja en tiedä saatiinko niitä yhtään koko kaudella rantaan asti.

Kesäkuussa olin Trøndelagissa viikon ja siitä suoraan ajoimme Nordlandiin, jossa olin sitten kolme päivää.. Kaloja oli kiinni ja paljon tällejä, tökkimisiä ja rykejä, mutta siihen se sitten osaltani jäi. Kun kiertää niin kiertää…Trøndelagissa oli vesi alhaalla, kun taas  Nordlandissa kesä tuli kylään samana päivänä kun kalastus alkoi ja sulamisvesi nosti joen korkealle. Ei mitenkään onkimattomaan kuntoon, mutta kaloja oli sielläkin vähän. Selityksiä ehkä, mutta loman kannalta reissu oli mukava ja voinen todeta, että lohestus on kuitenkin sosiaalinen laji, ja sen myötä pitää kiittää kanssakumppaneita reissusta.

Heinäkuun lopussa menimme viikoksi Nordlandiin ja onnistuinkin saamaan kalan. Työvoitto..

En kalastanut elokuussa yhtään ja tämä olikin ensimmäinen kerta yli kahteenkymmeneen vuoteen. Jos jotakin voisin toivoa, se olisi se, että pääsisin takaisin normaalin rytmiin ja ohjelmaan, mutta näyttää edelleen vahvasti siltä, että ainakaan ensi vuonna se ei onnistu.

Jo edellä mainittu projektikalastus pelasti kuitenkin kauden ja syyskuun pimeät illat nuotiolla kavereiden kanssa nauttien hyvää Eliksiiriä ovat kuitenkin se suola, miksi tätä teen.

Näitä ”huonoja” vuosia tarvitaan, vaikka se näin kauden lopussa harmittaakin. Ja kun ikääkin tulee lisää, on helpompi myöntää itselleen, että välillä voi, ja ennenkaikkea saa olla saamatta lohta. Kun tämän ymmärtää, tämä laji on huomattavasti mukavampi.. ja kun kalastaa itselleen, eikä muille, huonoistakin ajoista selviää vähemmillä psyykkisillä vaurioilla.

No asiaan. Ajattelin hieman pohtia välineasiaa, joka olikin taas ajankohtainen, kun mielipidettä kysyttiin muutamaltakin eri taholta.

Aloitetaan vaikka siimoista… Kuten aiemminkin olen maininnut tykkään kalastaa kellurunkoisilla siimoilla. Korostan siis, että pidän siitä, mutta aina se ei vastaa tarkoitusta, ja silloin kalastan vaikkapa kokoupoilla.

Parin viime vuoden ajan olen heitellyt pääasiassa Nextcastin Zonen kellurungolla ja se on kyllä minun käteeni helkutin mukava. Omani on 475 graininen ja olen sitä nakkaillut Namin 14,6 lla, johon se istuu kuin nenä päähän. Tipit ovat vaihdelleet kellusta kasi-uppoon, ja suurimmaksi osaksi olen käytellyt Rion kymppigrammaista, viisitoista jalkaista kutos-kärkeä. Paketti on kyllä todella hyvä ja erittäin helppo. Äästikissä saman asian hoitaa Gaelforcen EMT (tjsp.) runko, joka sopii vapaan kuin olut isille jouluna.

Perhomessuilla sain Håkanilta Guiden 3-5 rungon, joka oli muistaakseni 29 grammaa ja siinä oli joku spessu T-14 tippi ja se soi mukavasti Namissa. Nyt viime reissulla heittelin Namsonilla Rion viissatasta F-I-3-5 Game Changeria ja Guiden 5-7 tippiä ja se meni hyvin. Samaa heittelen myös Loomiksella kun tilanne vaatii.

Kun taas piti mennä helposti ja oikeasti syvälle alkukaudesta, 750-nen kymmenmetrisenä poistui hyvin ja oikeasti upposi, toisin kuin erilaiset Whatever-D siimat. Muutenkin lyhyt, oikea uppo on kiva kalastaa, kun se on helppo heittää ja uittaa pörhöä kivasti. Ainoa vittumainen puoli upoilla viskomisessa on pohja, jota ainakin minun on vaikea välttää kun menee tosi syvälle.

Suurin osa vähistä kaloistani, jotka tulevat uppoavilla siimoilla tulevat kuitenkin ns väliveden siimoilla ja niillä kalastus onkin mukavaa ja tehokasta, jos sen siis osaa… Ja minä en siis sano osaavani..

Kuuntelin junassa taas Anadrom-podcastin, jossa Anderssonin Jörkka jutusteli mukavia, ja loppumatkan pohdinkin hänen teoriaansa siimavalinnasta. Jotenkin olen samalla kannalla siitä, että pinnassa, tai ainakin pinnemmassa kulkeva perho pyytää laajemman alueen huomattavasti pienemmällä työllä kuin syvällä kulkeva perho ja omatkin positiiviset kokemukset viittaavat tähän. Tietysti pitää huomioida missä ja koska kalastaa, mutta näin yleistäen…

Paljon on kyselty kahluuhousuista. Minulla on ollut viimeiset 25 vuotta oikeastaan pelkästään Simmseja, joten en osaa muista oikein sanoa. Muutamat muunkin merkin pöksyt ovat olleet käytössä- huonolla menestyksellä, ja minun mielestäni, sanotaan asiasta ja laadun heikkenemisestä mitä tahansa, ovat Simmsin G4 set kyllä helvetin hyvät pöksyt. Nyt omistan kolmet uudemmat G4- zipit, joista kahdet ovat LL ja yhdet L- kokoiset. 

Katselin Venarin ja Valkosen Logeja, jotka varmasti kestävät, mutta ehkä vielä pysyn huohottavissa housuissa. 

Kahlureiden alla käytän Simmsin Fjordeja, jotka ovat kyllä kesällä kuumat, mutta eturauhastulehduksista kärsineenä en kyllä lähde enää pelleilemään. Sanoisin kuitenkin, että Fjordit ovat mielestäni parasta mitä Gore-kahlureiden alle olen laittanut. Niiden alla pidän kelistä riippuen joko boxereita tai bambusilkkisiä pitkiä kalsareita… toimii.

Etsin kesällä itselleni vedenpitävää takkia. Kiertelin kauppoja, vertailin laatua, hintoja, istuvuutta, kyselin tutuilta mielipiteitä ja meinasin jo luovuttaa ja jatkaa vanhalla Simssin classicilla ja öljykankaalla. Sitten poikani kysyi, että ootko testannut Savage Gearin venetakkia, joka hänellä on venehommissa. Menin Motonettiin ja kävelin ulos takki mukanani sieltä. No joo, ok, eihän se ole mikään perhokalastajan merkkitakki ja saatan menettää lopunkin kunnioituksen oikeilta lohestajilta, mutta nyt kun satoi kolme päivää kuin Esterin aunuksesta, se pelitti ihan helvetin hyvin. Otin XL- kokoisen, jotta oli tilaa liikkua ja olen äärimmäisen tyytyväinen. Katsotaan kauanko se kestää, mutta jos nyt vertaan alan liikkeissä myytäviin ”oikeisiin” perhokalastajan takkeihin, joiden tarkoitus olisi pitää vesi ulkona ja ihminen mukavana, niin alle 1/4-hintainen Savage Gear ajanee asian paremmin kuin hyvin. Kymmenen pistettä ja Papukaija-merkki

Vuodatuksen viimeisenä osioina palaan pihti-asiaan. Ystävät hyvät; ostakaa oikeat pihdit. Ei niiden tarvitse olla Simmssit, Hatchit tai muut miljoonan tongit, mutta se kirurginpihdeillä pelleily on aivan kamalaa kuraa, kun siis puhutaan lohihommista. Eihän niillä saa edes koukusta kunnon otetta. Jos kaloja päästelee pois, niin minun mielipiteeni on, että kerralla kunnon ote koukusta ja koukku lähtee ihan helvetisti helpommin irti. Jos perho nyt saa damagea, niin who cares, sehän on tehnyt tehtävänsä..

No, annan meille taas hieman pohdittavaa ja kotiläksyä.. männä viikolla eräs almost- paikallinen kalastaja sanoi taistelukumppanilleni, että suomalaisista kalastajista 90 % on enemmän tai vähemmän perseestä ja kymmenen pinnaa on ok. Me kuulemma kuuluimme onneksi siihen kymmeneen prosenttiin. Puhuiko paskaa, sitä en tiedä, mutta aloin oikein miettimään tätä; mistä se johtuu, että meitä suomalaisia karsastetaan esimerkiksi Norjan joilla? Onhan sitä märinää kaikista kansallisuuksista, mutta jotenkin aina pitää ”selitellä” olevansa Suomesta. Kielimuuri, ehkäpä käytöstavat, poolin valtaaminen, viinan holtiton käyttö.. kuka tietää, mutta tässä olisi kyllä meillä kaikilla todella paljon petrattavaa. 

Ja lopuksi viikon pähkinä; Jos kalastaa koko elämänsä lohta ja se on ainoa oikea harrastus, josta todella pitää, paljonko siihen voi tai pitää uhrata? En puhu vain varallisuudesta, vaan ystävyyssuhteista kuin myös parisuhteista, ajasta, hyvinvoinnista, ja ylipäätään kaikesta jota harrastus “syö”, sen ohella kuinka paljon se myös antaa voimavaraa pitää kiinni näistä samoista asioista. Onko Lottovoitto löytää sellainen elämänkumppani, joka sietää loputonta säätämistä ja tuskaa, tai onko suurin palo poissa jos pääsee tavoitteeseensa, eikä enää osaa tai halua asettaa uusia viivoja ylitettäväksi? Onko Sinua siunattu sellaisilla ystävillä, jotka vilpittömästi kokevat onnen tunnetta Sinun kaloistasi, vai onko seassa kateutta, joka tuo karstaa reissuihin? Osaatko itse iloita muiden onnistumisista ja voitko vilpittömästi tunnustaa omat tappiosi? Varallisuus avaa mahdollisuuksia, mutta onko Se huonompi, joka ei pääse parhaille paikoille kalaan? Kaikki hyvä loppuu aikanaan ja mitä sen jälkeen on…?