Olimme hyvän ystäväni kanssa päättämässä kautta, ja nauttimassa olemisen sietämättömästä keveydestä.
Ystäväni, joka on todella kovan luokan lohestaja, jaksoi keskustella muun poikamaisen ohella vielä lohiperhoista, ja siitä ikuisuuskysymyksestä; mikä tekee lohiperhosta hyvän, siis sellaisen, jonka kala ottaa?
Iltojen pimetessä mietimme asiaa, ja itsekin heräsin taas tuohon perimmäiseen kysymykseen lohiperhon salasta.
Tiedän sen, että en koskaan saa vastausta tuohon kysymykseen, ja kaikki mitä me ihmiset sanomme asiasta on meidän näkemyksemme, ei suinkaan lohen.
Ihmisellä, ja varsinkin lohenkalastajilla, on tuhansia ottiperhoja, ja ainakin saman verran ”tietoa”, jota niin varmana pidetään, ja joskus jopa julistetaan ainoana oikeana.
On silti hienoa, että jotkut jaksavat asiaan syventyä niinkin suuresti, että jotain faktaakin asioissa saattaa olla.
Petaan siis asian omiin kokemuksiini, ja peilaan vain omia tekemisiäni, jotka eivät siis suinkaan ole ainoita oikeita, eivätkä edes välttämättä minun päässäni keksittyjä.
Alkukaudesta, siis minun tapauksessani nykyään juhannuksen tienoilla, yritän minimoida perhojen määrän maksimissaan kahteen askiin, joissa pyrin pitämään rajoitettua määrää joitakin malleja, hieman eri kokoisina.
Tämähän on selvää kaikille, ja varmasti suurin osa lohestajista tietää, että tuolloin, kun kala saapuu jokeen, ei perholla ole niin suurta merkitystä, koska suurin tekijä onnistumiseen on se, että osuu ylipäätän kohdakkain kalan kanssa paikassa, jossa se on otillaan.
Ns. keskikaudella, heinäkuussa, kala saattaa olla jo nirsompi perhon suhteen, mutta minun perhovalintani ovat kutakuinkin samoja kuin kesäkuullakin, mutta ehkä perhon ”runsaus” on hieman miedompi, ja sirommalla tarjonnalla. Heinäkuu on varsinkin pohjoisin joilla sitä parasta lohestusaikaa.
Loppukaudesta, varsinkin vanhalle lohelle, päiväsaikaan kannattaa perho viedä suuhun. Silloinkin pitkäsiipiset putkiperhot, miedolla muodolla, ovat toimineet minulla hyvin, ja juuri tuollaiset Allyn kaltaiset pienemmät oranssi- mustat perhot näyttävät toimivan hyvin. Illan saapuessa yleensä on perhokalastajan kulta-aika, jolloin vanhakin kala aktivoituu, ja on herkkä ottamaan perhon.
Kaloja nousee vielä syksyn tullenkin merestä, ja nuo tulokkaat ovatkin hanakoita perhoon ottamaan.
Kalastajan, siiman, perhon ja ennenkaikkea HYVÄN PAIKAN yhteistyö on se, joka kalan saattaa rantaan tuoda.
Mutta tuosta lohiperhosta;
Kalastimme edellämainutun kaverini kanssa erästä poolia, ja satuimme saamaan siitä kalan, joka otti mustaan putkiperhoon, jossa oli kirkas vihreä perä. Perhoa voisi kutsua Glödhäckiksi, jossa punainen oli korvattu vihreällä, siis jonkin asteinen Green Butt?
Jokatapauksessa, heräsin lausahdukseen jonka ystäväni päästi suustaan tilanteen jälkeen, joka kuului about näin;
”Kyllähän lohi ottaa perhon, kun se huomaa, ettei perhossa ole mitään vikaa”
Tämä lausahdus on alkujaan Takkulan Olavin suusta, joka onkin armoitettu lohestaja Ruotsin maalta.
Se, mitä tuo lausahdus pitää sisällään, kattaa mielestäni alkuperäisen kysymyksen lohiperhon syvimmästä olemuksesta.
Siis;
Olipa perho sitten millainen tahansa, on sen uitava lohelle niin, että se sen haluaa ottaa.
Mielestäni siiman pitää tuoda perho poolista riippuen perho kalalle niin, ettei se epäile siinä olevan mitään vikaa, siis sellaista, että se ei haluaisikaan ottaa sitä. Olisiko asia sitten niin, kaikesta tiedosta huolimatta, että lohi ottaakin perhon mitä se ei epäile???
Ainahan me selittelemme perhoista puhuttessa, kuinka perhon pitää herättää kalan huomio ja kuinka sen pitää ärsyttää kalaa, tai että sen pitää tulla kuin puskista kalan eteen.
Olisiko asia sitten kuitenkin niin, että lohiperhon pitäisikin olla kuten sellainen kuin lohi haluaa?
Nyt onkin paha…
Mistä lohi sitten pitää?
Omiin kokemuksiini katsoen lohi pitää perhoista, jotka eivät ui sotkussa. Myös tuollainen herkkä, pitkäsiipinen perho näyttää niitä miellyttävän. Mustan ja vihreän sävyt kiinnostavat lohta kirkkaissa vesissä, ja selvästi veden saadessa väriä kullan, oranssin ja keltaisen sävyt ovat hyviä. Loppukaudesta vanha lohi tykkää selvästi pienemmistä oranssi-mustista perhoista.
Ja Glödäristä lohi tykkää aina.
Pitäiskö ottaakin käyttöön tatkiikka, jossa käyttäisi kilttejä perhoja, ja tarjoaisin perhon kiltisti kalalle.
Hmm… Itseasiassa niinhän se asia menee;
Mikäli heitto onnistuu hyvin, ja peruke suoristuu, ja perho lähtee heti ”uimaan”, on tarjonta kiltti. Siima kuljettaa perhoa hienosti, ja virta hellii siimaa vieden perhon nätisti kalalle, joka tykkää perhosta, eikä epäile siinä olevan mitään vikaa. Sitten kala tulee perhon luo, ja ottaa sen.
Yksinkertaista.
No, onko asia näin, sen päättäköön jokainen itse.
Onneksi kausi päättyy, ja voi siirtyä iltojen pimetessä takaisin sidontapöydän ääreen, ja miettiä seuraavalle kesälle kiltin oloisia perhoja, joita sitten kilteille kaloille saa tarjota.
Snill laks før snill fiskere
