Huomioita lohenkalastuksesta

Sain mielenkiintoisen mailin, aivan puskista, jossa minulta kysyttiin ohjeita lohestukseen.
Ensin ajattelin vastata, että jokaisen täytyy tiensä läpi käydä, ja niinhän se ihan oikeasti onkin, mutta jos sanomiseni jonkun kalansaanti helpottaa, niin vastasin kyselijälle hyvillä mielin.

Sain tästä ajatuksen koota muutaman huomion, sellaisia yleispäteviä, joita nyt tavalla tai toisella olen itse yrittänyt noudattaa.

Tottakai tälläiset huomiot ovat vain ohjeita, joihin ei voi kaikissa tilanteissa nojata, ja joella on suotavaa, jopa ihan vaadittavaa, käyttää omia aivojaan.

Jos seuraavat lukee harvan haravan läpi, ja ajattelee niitä vaikkapa iltalukemisena, paremman puutteessa, on kansalle ainakin tarjottu sirkushuveja.
Näissä viidessä kohdassa tuskin on kenellekkään mitään uutta, ja kyllä jokainen joka lohta onkii tietää, mistä on kysymys.

Aika ja Paikka

En halua tässä ottaa kantaa kalenteriajankohtaan, koska toiset käyvät extreme-kalassa, toiset taas ajankohtana, jolloin olosuhteet ovat lähes optimaaliset.
Siispä puhunkin nyt kalastuksesta sellaisena keskivertoaikana kauden kulessa.

Kuvittellaan, että olisimme esimerkiksi pohjoissa heinäkuun toisella viikolla.
Tällöin joessa pitäisi normaali suvena olla kaloja, jotka ovat ottaneet paikan ja uusia tulevia lohia. Eli aika, jolloin kaloja on ”helppo” saada.

Muistan kuinka jossain yhteyksissä on puhuttu vuorokauden ajan vaikuttavan kalan ottiin jokiolosuhteissa dramaattisesti. Minä en juurikaan usko asiaan, lukuunottamatta ”puolenpäivän syöntiä”. Jostain syystä olen onnistunut saamaan kaloja hyvin juuri tuona ajankohtana.
Tämä johtunee taas siitä, että yleensä en aloita kalastusta älyttömän aikaisin, vaan haluan nukkua yöni hyvin, syödä tukevan aamiaisen rauhassa, ja yrittää muutenkin elää normaalirytmissä. Koen itseni paljon parempikuntoiseksi ja inhoan ylikaiken väkisin valvomista kalareissussa.
Olen huomannut saavani paljon enemmän tulosta, kun olen virkeä ja valpas kalastaessani, ja yleensä nuo puolenpäivan hetket ovat juuri tuollaisia, jollin olen valppaimillani.
Puhun siis nyt tuosta heinäkuun toisesta viikosta, jolloin keskimäärin pohjoisessa on koko ajan valoisaa.
Tottakai jonkun montun, tai virranlaidan varjoon meneminen voi vaikuttaa kalan ottihalukkuutteen, mutta yleisesti sanoen kaloja tulee kun niitä tulee.
Toisin sanoen, uskon kalojen otin johtuvan aivan jostain muusta seikasta kuin kellonajasta.

Batesin kirjassa on mielestäni hyvä kaavio ajankohdallisesta perhonvalinnasta.
Tässä puolletaan käsitystä, jossa kala näkee mustan perhon parhaiten aurinkoa vasten, ja auringon siirtyessä pooliin nähden kalan taakse, perhon pitäisi vaalentua.

Muistan, että jossain suomalaisessa yhteydessä ollaan aina puhuttu juuri päinvastaista, mutta jos minun tarvitsisi itselleni perustella mustasiipisen putken käyttöä noissa olosuhteissa, uskoisin mukisematta tätä Batesin teoriaa.

Anyway, jos on mahdollista vaikuttaa aikaan ja paikkaan, ottaisin poolin, jossa kalastajan on hyvä olla. Mikäli poolissa on kaloja, ne joko ottavat tai eivät, mutta jotta onginnasta tulisi miellyttävää, siis tehokasta, olisi hyvä olla paikassa, jossa aurinko ei häikäisee kalastajaa niin, että hän ei näe, tai tunne siiman kulkua, eikä sitä, missä perho oletettavasti kulkee.

Tietty on  myös mukavampaa kalastaa poolissa, johon tuuli ei osu niin vahvasti.

Vastaavasti jotkut poolit saattavat toimia paremmin, kun tuuli rikkoo veden pinnan niin, että kala ei näe epätoivoista räiskimistä siimalla niin hyvin. Tälläisiet paikat ovat esimerkiksi hitaita niskoja, joissa kala on jostian syytä hyvin pinnassa.

Kun kaloja kulkee, niitä myös saadaan. Tällöin aika ja paikka määräytyvät sen mukaan, missä menevät kalat ovat. Yleensä, joesta riippuen kaloja tulee jokeen ullien mukana, ja joinain päivinä niitä nousee enemmän, toisina vähemmän, ja joinain päivinä ei yhtään.
Kalat tulevat parteissa, ja jos ne menevät kiireesti ylös, ne saattavat kertyä johonkin kohtaan jokea isonakin parttina, mutta yleensä partit hajoavat alusta tasaisesti, osan jäädessä matkalle, osan mennessä lujaa ylös.

Vavat ja siimat

Tämä kohta aiheuttaa aina mielipide-eroja joista on aivan turha vängätä kenenkään kanssa.
Joka tapauksessa, vapoja on kaupat väärällään, ja toiselle heittäjälle nyt vain sopii toinen, ja toiselle toinen.
Kuten jo varmasti näitäkin paskanpuhumisia lukeneet ovat ymmärtäneet, minä pidän pitkistä vavoista, ja vähän tyrnimmistä välineistä ylipäätään.

Oma ohjenuora onkin kutakuinkin seuraavanlainen;
Jos, ja kun onkii keskikokoisella, tai suureksi luokitellulla joella, jossa on vaikkapa lohiluokan kaloja, mielestäni 14-15 kinttuinen kahdenkäden vapa on hyvä valinta.
Olen kokeillut lukemattoman määrän erilaisia, -mittaisia, -toimisia vapoja, ja yksinkertaisesti minulle sopivat tietynlaiset vavat.
En pidä yhdenkäden vavoista lohihommissa, koska minun mielestäni ne ovat työläitä kalastaa ja heittää. Ja ei tästä kenenkään yksikätisten syleilijän kannata ottaa mitään stressiä, tämä on minun mielipiteeni, ja ei se ole siltä yhdenkäden sepältä pois..

Kahdenkäden vapoja suosii myös ajatusmallini siitä, että erilaiset siimat ovat lohenkalastajan ykköjuttu, ja yksinkertaisesti kahdenkäden vavalla tuo siimarange on vaan paljon laajempi, ja monipuolisempi käyttää.

Oikeastaan vavan valintaan vaikuttaa paikan, ja olosuhteiden lisäksi oma heittotaito.
Kun kalastetaan, tai oikeastaan heitetään tehokkaasti, tärkein asia on mielestäni se, että ymmärtää heiton rytmin veden tasoon nähden; eli, kun ollaan kiven päällä, korkealla veden pinnasta, voidaan heitto tehdä kädet alhaalla, ja heittoon on enemmän aikaa. Vastaavasti kun kahlataan munia myöden, kädet olisi nostettava ylemmäs, heiton rytmin muuttuessa hieman kiivaammaksi, koska aikaa heiton tekemiseen ei ole niin kauaa kuin korkealla seistessä.

Tässä tilanteessa tulee mielestäni voimakkaamman vavan edut mukaan. Kun ollaan syvällä, ja rannaria pyörii vedessä, on paljon helpompi heittää vavalla, jossa on potkua nostaa siima lentoon vedestä, ja repiä rannari mukaan heittoon.
Myös heitettävän siiman mitta ja profiili nousee kyseeseen tässä tapauksessa. Ainakin minun on aivan helvetin hankala heitää pitkää klunssia, joten suosinkin siimoja, jotka ovat mitaltaan 10,5- 12,5 metriä, keskiarvon ollessa jossain 11,5 metrissä.
Se on vain näiden kaikkien kausien aikana muodostunut minulle hyväksi mitaksi.
Siimassa massan pitäisi olla rungon takaosassa, ja Kevinin juttu CSM:ssä kandee lukea.

Olin tuossa meidän rannassa heittelemässä uutukaisella Burkillani, joka on 14,5 kinttua, ja luokitukseltaan 9-10. Kovin erilainen kuin Loomikseni, mutta erittäin hyvä vapa.
Se heittää Loomisten lailla uskomattoman laajaa rangea, ja kokeilinkin Guiden Triple D F-I-2 :sta, joka painaa 40 grammaa ja on jotain 11,5 metriä pitkä, ja Narun F-I :tä, joka oli täydessä mitassaan painaen 46 grammaa. Kumpikin meni hienosti.

Burkin ero Loomiksiin on siinä, että se taipuu syvältä, ja varaa heitossa uskomattoman reservin voimaa tyveen, kun taas vanhat Loomiseni ovat selvästi keskemmältä toimivia. Loomiksella on ehkä helpompi heittää ahtaissa tiloissa, ja pidänkin sitä ”työkaluna”.
Burkki on taas hienovaraisempi, ja sille pitää antaa enemmän aikaa heitossa. Voin kuvitella kuinka hieno Burkilla olisi väsyttää kahdenkympin kalaa…
Kummatkin vavat, musta Loomis ja Burkki ovat hienoja vapoja, mutta erilaisia, kuitenkin  minun käteeni toimivia.

Laitan todellista amatöörivideota tähän mukaan, jossa on muutama klippi heitoista polvivedessä ja muna syvyydessä. Heiton rytmi ja käsien nosto on huomattava helpotus syvältä heitettäessä.
Klipin lopussa lasken vavan heiton lopussa alas kohti veden pintaa, eli heitän ”läpi”. Tällä tavalla on monesti helpompi saattaa siima auki.

Oikeasti, heitossa loopin koolla ei juurikaan ole merkitystä, paitsi jos haluaa Elvistellä kavereille, mutta tuolla läpiheitolla saa perukkeen oikenemaan paremmin kuin sillä, että pysäytyksen jälkeen jättää vavan kärjen sinne kello kahteen. Tärkeintä on saada siima oikoiseksi.
Ne nyppimisheitot, joilla halutaan näytöksissä esitellä pientä looppia, ovat ihan homojen hommaa, jolla ei käytännön kalastuksen kanssa ole juuri mitn tekemistä.

Siimoista on kirjoiteltu maailman sivun, ja mielestäni hyvä neuvo lohijoelle lähtiessä olisi varata mukaan vaikkapa viisi erilaista siimaa;
sellaiset jotka sopivat joen luonteeseen, ja ennenkaikkea virtamaan, vaikkapa kellu-inter, kellu-int- kakkonen, inter-kakkos-nelonen, ykkös-kolmos-vitonen, ja sitten joku graini naru, vaikkapa 750 nen

Näillä pitäisi meidän olosuhteissamme selvitä läpi kauden joesta rippumatta.

 

Perhot

Perhot ovatkin sitten sellainen asia, johon voisi käyttää aikaa loputtomiin.
Tiivistän kuitenkin tämän osion muutamaan mietteeseen.

Lohi voi ottaa mihin tahansa pyytöön, mikä vedessä kulkee.

Jokaisella joella on hyväksi havaitut mallinsa, värinsä ja perhon koko.
Jos kuitenkin pitäisi antaa yleisohje, se olisi: Varaa mukaan joelle perhoja, jotka uivat suorassa, eivätkä sotkeennu.
Värejä voisi olla musta- vihreä, musta -punainen, oranssi, kirkasrunkoinen, ja muutama rikotun sävyinen perho, joissa olisi ruskean, kullan ja oliivin sävyjä. Ehkä jotain sinikeltaista voisi vielä olla.
Näillä ei pitäisi mennä metsään oikeastaan missään lohijoella.

Uittaminen

Perhon, tai paremminkin sanottuna siiman uitto on mieliaiheeni, josta voisin paasata loputtomiin.

Oikeastaan tärkein asia tässä on sen kuuluisan, hyvän -the Vedon- löytäminen. Toisille se tulee siimaa vaihtamalla, toiset löytävät sen uittotapaa muuttamalla, ja jotkut taas varioiden näitä kahta osa-aluetta.
Tärkeintä olisi kuitenkin hakeutua oikeaan kohtaan heittoa tehdessä, jotta perho tavoittaessaan oletetun kalan paikan, olisi siiman uinnin johdosta tavallaan ”oikein” kalaan nähden.

Tätä asiaa on äärimmäisen vaikea selittää kirjallisesti, koska kuvillakaan se onnistu.
Tämän oppii ainoastaan kokemuksen karttuessa, ja kun saa muutaman kalan, voi ymmärtää mistä on kyse.
Yritän silti lyhyesti. Lohi viihtyy tietynlaisissa paikoissa, jotka toistavat yleensä samaa kaavaa. Toki paikkoja on monenlaisia, mutta tietyt kohdan virrassa antavat paremmin kalaa kuin toiset.
Jos jossain vaiheessa omilla vesillään pystyy sisäistämään tämän asian, osuu yleensä kultasuoneen.
Miltei poikkeuksetta, sijoittuminen kalaan nähden on ensiarvoisen tärkeää. Tämän vuoksi kahlaamista ei pidä pelätä, eikä välttää, mikäli pooli tai tilanne niin vaatii.

Suoritettavan heiton kulma määräytyy yksinomaan vain sen suhteen, että perho ja siima ovat oikeassa kulmassa ja vauhdissa kalalle tullessaan.
Joskus vaan pitää kahlata saadakseen kalaa.

Lohi

Lohi on hieno kala.
Se viettää poikasena, parrina, joitain vuosia joessa, ja smolttina se vaeltaa mereen lähteäkseen ruokailemaan, sitten palatakseen takaisin jokeen, yhden, kahden tai useamman merivuoden jälkeen.

Lohi on valtamerikala. Se on aikuisena vain vieraillulla joessa, ja sen tehtävä on jatkaa sukua.

Joet tuolla pohjoisessa ovat kovia paikkoja pikkulohille. Niillä on niukasti syötävää, ja niiden elämä on hiuskarvan varassa.
Meidän, siis ihmisten, lohenkalastajien, pitäisi kunnioittaa lohta enemmän. Kun tuolla jokivarsissa on kauan kulkenut, on nähnyt sellaista paskaa, että voi vain ihmetellä, miten sellaisia urpoja voidaan jokivarsiin päästää.

Olen kauhuissani seurannut kuinka kalankasvatus tuhoaa kantoja, ja sen aiheuttama täi-ongelma on tällä hetkellä niin suuri, että monesta joesta kanta romahtaa kokonaan.

Vaikka se kuuluisa pyydä ja päästä- kalastus ei täällä peräpohjolassa näytä saavan kannatusta, toivoisin, että jokainen itseään, ja ennenkaikkea lohta kunnioittava kalastaja ymmärtäisi sen, että ihmisen täytyy lohta suojella, jotta meillä olisi jotain perhosteltavaa tulevaisuudessa.
Se miten suojelun tekee on tietenkin jokaisen omissa käsissä, mutta jos kaudessa saa kymmeniä kaloja, niin ei niitä kaikkia ole pakko tappaa.

Lohi, Salmo Salar, on selvinnyt pidemmän ajan kuin ihminen on täällä touhunnut.

Voisin paasata tästäkin aiheesta, mutta totean vain, että parhaat juhlat taitaa olla juhlittu.

Ihminen tuhoaa kaiken mihin se koskee.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *