Some vai aito kalastuskokemus?

Harva se päivä joku kalastustuttavistani kysyy, että joko olen liitynyt facepookkiin, hästääkiin ja mitä niitä nyt onkaan.

En ole, enkä todennäköisesti tule liittymäänkään.

Minullla ei ole mitään näitä sosiaalisen median lähteitä kohtaan, mutta aina joskus minut valtaa pieni, mutta jäytävä ajatus siitä osaavatko ihmiset tehdä enää mitään ilman nettiä, naamakirjaa tai muita helvetin hömpötyksiä.

Lehtipestini myötä olen joutunut tekemisiin näiden sosionomismediallisten ”välttämättömyyksien” kanssa, ja olenkin todennut, että kuulumattomuuteni näihin kyseisiin asianaloihin, on ollut, ja on oikea ratkaisu minulle.

Minä olen niin vanhoillinen, että haluaisin ihmisten tapaavan toisiaan ja soittavan toisilleen. Ehkä jotenkin vielä sähköposti menettelee yhteydenpidossa, mikäli on jotain töihin tahi muihin kirjallista selvitystä vaativiin asioihin liityvää asiaa.

Siis kirjeposti ja lankapuhelin takaisin..

Onneksi minulla on vielä ystäviä, joita voin oikeasti tavata kasvotusten, keskustella iloista, suruista ja ennenkaikkea kalastuksesta. On hienoa nähdä, kuinka muutama vanha ystävä oikein joskus innostuu kertomaan juttuja, joita voi siinä läsnäollessa itsekin elää mukana.

Tämän Silverdream- sivuston pitäminen on ollut minulle se vuotokohta tänne netin maailmaan, jossa olen saanut sanoa, välittämättä muista, mitä olen mieltä asioista.

Minä olen suorasukainen, ja olen huomannut, että monet ihmiset, jotka elävät tätä nettiaikaa, eivät uskalla sanoa sanottavaansa muualla kuin webin pyörteissä.

On helppoa nimettömänä tai nimimerkin takaa huudella asiallisuuksia ja asiattomuuksia, mutta oletteko miettineet onnistuisiko asian esiintuominen sujuvasti ja jämäkästi huoneessa, jossa asianomaiset istuisivat ympyrässä.

No asiaan.

Tämä internex on avannut uudenlaisen aikakauden kalastukseen. Kalapaikkojen kaikki tieto on saatavilla netistä parilla klikkauksella, ihmisten on helppo kysellä paikoista, perhoista, välineistä etc. noissa somen pyörteissä.

Itse olen sitä aikakautta, jolloin tieto piti hakea itse etsimällä kalapaikkoja, käydä tekemässä reissuja, joista oppi onko paikka tai joki itseä varten. Näistä matkoista seurasi karvaita munat pataan reissuja, mutta myös hienoakin hienompia oivalluksen tuoneita matkoja.

Myös välineasiat piti itse opetella, ja olikin hienoa päästä sellaisten kavereiden mukaan kalareissuihin, joita itse piti jalustalla.

Muistan kuinka katkottiin ensimmäiset ampumapäät, tietämättä oikeasti mitään siitä, mitä oltiin tekemässä.

Tuossa jokin aika sitten katselin vanhaa Orviksen DT- siimasta leikattua kärkeä, jolla kalastelin hymyssäsuin vuosikaudet, ja jota pidin maailman parhaana siimana. Heitin siimaa vanhalla Daivallani, Sagellani ja Loomiksen IMX:iilä ja siima toimi mielestäni noihin vapoihin kuin nakutettu.

Aluksi siima oli puolikas DT.tä, eli n 15 metriä. Sittemmin leikkasin sen n. 12,5 metriin, joka oli mukavampi käsitellä kuin pidempi versio. Oli muuten todella kalastava siima.

Sittemmin, kun digivaa´at yleistyivät punnitsin tuon kärjen: 32 grammaa.

Nykyisen mittapuun mukaan tuohan on aivan liian kevyt vapoihin joilla heittelin, mutta minun mielestäni se pelasi hyvin. Ehkä juuri tästä syystä en pidäkkään kovin painavista siimoista vieläkään.

Myönnän kyllä, että varsinkin siimat ovat kehittyneet viimeisen 10 vuoden aikana huimasti.

Vavoissa en näe samanlaista kehitystä, mutta joku toinen on varmasti tästä toista mieltä.

Sen olen myös huomannut, että netillä on suunnaton valta nostaa lyhyessäkin ajassa ihmisiä jaluistoille, ihan kaikissa elämän osa-alueissa.

Tässähän ei siis ole mitään pahaa, mutta minun mielestäni ne kannukset varsinkin kalastushommissa eivät tule netissä, vaan sen oikean tekemisen kautta, ja ennenkaikkea omista virheistä oppimisen kautta.

Minä ainakin olen tehnyt virheitä, mutta olen yrittänyt ottaa näistä opikseni, ja pyrkinyt löytämään sellaisen ”oman” tavan onkia ja pyytää lohta. Ei se varmasti eroa mitenkään näkyvästi muiden tavoista, mutta meillä jokaiselle on ne omat perversiomme, joita noudattamalla päästään siihen Happy Endiin, tahi sitten ei.

Tuolla netin tuomalla vaikutuksella, ja sen kokonaisvaltaisella seuraamisella voidaan leipoa mestareita kädenkäänteessä, ja ikävä kyllä myös painaa ihminen maan syvimpään rakoon.

Tämä viimeinen vaihtoehto on kyllä sanalla sanoen perseestä.

Jotenkin perhokalastuksesta on tullut ”muodikasta”.

Blogeja on vaikka millä mitalla, ja kalastajat pukeutuvat muotitietoisemmin kuin täällä Siivikkalan perällä on totuttu juhlapyhinä pukeutumaan.

Hyvä esimerkki tästä osui kohdalleni joku suvi sitten kun törmäsin sellaiseen nuorikkoon joella, jolla oli kaikki systeemit yllään, ja vyöllä sellainen pakettiauton kokoinen laukku ja kaiken päälle päässä sellainen ihmeellinen pipo.

Minulla oli päälläni se vanha Hardyn kulahtanut öljykangastakki ja sohva päässä.

Siinä me vertailimme toisiamme kiireestä kantapäähän kunnes nuorikko kysyi takkia osoittaen; ”Mikä toi on?”,

johon minä hölmistyneenä; ”takki?”

Muutama vuosikymmen sitten meillä oli tiivis porukka, joka edelleenkin kalastelee vähän muuntautuneena samoilla paikoilla.

Katselin tuossa vanhoja paperikuvia, ja minulle tuli oikein hyvä mieli, kun huomasin, kuinka kuvissa näkyi se tekemisen ja onnistumisen meininki. Kuvatkin kannatti ottaa harkiten, kun kuvattiin filmille, eikä voinut räiskiä viittäsataatuhatta kuvaa välittämättä onnistuuko vai ei.

Laitan tuonne perään muutaman skannatun paperikuvatuksen.

Minä ihan oikeasti toivoisin, että varsinkin nuoret, jotka kiinnostuvat perhokalastuksesta kokeilisivat itse asioita sen sijaan, että hakisivat tiedon valmiiksi netistä.

En sano silti, että netti olsi paha, mutta näinä aikoina, jolloin ihmiset ovat kuin muumioita tuijottaessaan ruoka- ja kahvipöydissä kännyköitään, on mukava nähdä vanhojen ihmisten oikeaa keskustelua kahvin lomassa.

Myös tuolla lohipoolin rannassa on huomattavaa, että monet noustessaan joesta, ottavat heti puhelimen käteen päivittääkseen jotain statusta tai lukeakseen foorumeita.

Pahimmat menevät jokeen kuuloke pässään voidakseen vastata lomallaankin niihin elämääkin tärkeämpiin puheluihin.

Jokainen saa silti minun puolestani ola sellainen kuin haluaa, mutta ainakin minä toivoisin nuotiolla saavani oikeaa juttuseuraa.

Kuvista ei kannata järkyttyä, vaikka niissä kuolleita kaloja onkin. Kuvat ovat viidentoistavuoden- ja pidemänkin ajan takaa, joten meidän silloinen sivistymättömyytemme ceeärrän osalta tullee esiin.

Mutta voi niitä aikoja… huoh.