Viime vuonna en elokuussa käynyt pohjoisessa, joten tänä vuonna odotukset olivat korkealla. Pidän elokuun reissuista, kun homma menee luontaisesti poikki, koska pimeällä kalastus ei ole minua varten. Sen sijaan sauna, kunnon iltapala, pari Zacapaa ja bissee, ja ennenkaikkea hyvä ja mukava seura tekevät näistä elokuun reissuista hienoja.
Kalojakin saatiin; kaikenkokoisia, värisiä ja merkkisiä mitä nyt joesta löytyy. Hienointa oli se, että kaikki saivat kalaa.
Itselläni hienoin hetki osui viimeiselle illalle, kun olin aloittamassa kalastamaan viimeisiä laskuja. Minulla oli kellu-2-4 siimana ja perukkeen päässä Ally´s Shrimp. Olin ensin koheltanut Glödärin koukun suoraksi SwingSwängSnakeandRoll- heiton päätteeksi, kun sain rannaritkin sellaiseen solmuun, että heikompihermoinen olisi leikannut sotkun pois. Tuota sotkua selvittäessä Glöräri vajosi pohjaan ja jäi jumiin, mutta onneksi sain sen ylös pienen kiskomisen jälkeen.
Eniweis, vaihdoin Allyn Glödärin tilalle ja aloitin heittämään kohtaa, jossa tiedämme usein ison kalan olevan. Varsinkin näin loppukaudesta tuossa kohdassa asuu aina iso kala, ja joinain vuosina olemmekin saaneet komeita lohia siitä.
Heitin siiman uimaan poikkivirtaan ja annoin sen uida rauhaliisesti oletetun kalan yli. Jotenkin tunsin etukäteen, että nyt siima menee todella hyvin. Ensin tuli pieni nyki, sekunti sen perään hieman voimakkaampi ja siitä pari sekuntia siima pysähtyi ja nostin vavan pystyyn. Kun vapa nousi ylös ja siima kiristyi vastaveto kalan puolelta oli sellainen ”Herran Jumala”- luokan rykäisy.
Vapa niiasi voimakkaasti kohti vettä ja kelalta lähti siimaa kovaa vauhtia. Siima sukelsi alavirtaan ja vähän ylempänä kuin missä seisoin iso kala hyppäsi korkealle ilmaan. Kalan läsähtäessä veteen, se lähti alas kuin Naton ohjus.
Uskomaton veto…
Huusin Joonakselle; Iso! Jumalauta, nyt on Iso!!
Kala veti rannarit ulos parilla rykäisyllä ja pohjia meni lujaa perään. Nousin vedestä kun veto hetkeksi pysähtyi ja Joonas tuli taakseni. Lähdimme juoksemaan kivikkoa pitkin Joonaksen pitäessä henkseleistä kiinni, etten vetäisi mukkuroita kivikolle. Sanoin Joonakselle, että ei haittaa vaikka pääsee irti.
Sainkin juostua kalan ”kiinni”, mutta se oli virran toisella puolella kivisärkän reunassa, ja selvästi halusi lähteä alapuoleiseen koskeen.
Pidin vapaa täydessä jännityksessä ja yritin aina välillä saada edes kierroksen siimaa sisään. Ei mitään jakoa. Vittu, että se tuntui painavalta. Olisiko tässä Recordin paikka…
Mietin ääneen, että yrittäisikö se hangata päätään kiviriuttaan saadakseen koukun irti. Yhtäkkiä kala liikahti ja kääntyi kohti omaa rantaa. Se tuli kymmenen metriä lähemmäs ja ehdin jo ajatella, että Jes, se tulee pois niskalta.
Sitten se tapahtui.. Irti… mitä vittua.. taas..
Karvaasti tuli mieleen se heinäkuun alun Jööti, joka samassa paikassa oikoi koukkuni.
Istahdin sammaleelle, ja vaikka olin hetki aiemmin todennut että ei haittaa vaikka pääsisi, niin täytyy myöntää, että sillä hetkellä vitutti kuin pientä oravaa. Se oli jo toinen kerta tänä suvena. Istuin hetken ja naarasin siimat sisään. Koukku oli ihan hyvässä hapessa, mutta yksi sakara yli osunut johonkin.
No, tästäkin selvittiin, ja vaikka koko illan ja seuraavan päivän kävin mielessäni tapahtumaa läpi, en kyllä tiedä mitä oikein tapahtui.
Se, mikä tässä on hyvää, on, että olin keväällä Helsingissä Valkosen Tonille uhonnut, että jos saan tänä kesänä kakskymmpisen, kasvatan viiksiä ainakin vuoden. Oletan, että sopimus on tältä osin rauennut, koska toivottavasti Kymiä ei lasketa tähän leikkiin mukaan, koska lasken sen syyskalastukseksi, ja tuskin Ruhalta ainakaan meikäläisen perhoihin tuollaiset Kymiläiset erehtyvät.
Mukaan vielä lyhyt Oscarin arvoinen esitys.
Oli kyllä mukava viikko. Kiitti Jätkät.