Screw the Duke of Roxbourgh

Tässä joulun välipäivinä sairastellessani selailin nettiä ja sattumalta löysin kirjan, jossa oli tarinaa Altasta. Hieman erilainen ja hauska juttu, jonka luin moneen kertaan. Olisin hankkinut kyseisen opuksen, mutta en saanut tilattua, joten päätin tylysti kopsata tekstin screen shoteilla ja aikani ratoksi käänsin sen.

Kirjan on kirjoittanut Jim C. Chapralis ja kirja kantaa nimeä A Lifelong Love Affair with Angling. Kyseinen painos on käsittääkseni vuodelta 2002, joten tarinassa esiintyvät summat voivat tänä päivänä olla todella hurjat. Tarina sijoittuu 1960-luvulle.

En tietenkään millään tavoita samaa moodia kuin alkuperäinen teksti, mutta sallinette silti minun tänne omille sivuilleni päivytystä tehdä 😉

 

Paskat Roxboroughin Herttuasta

Ei ollut mitään mahdollisuutta, että olisin voinut päästä kalaan Altalle. Olin perustamassa kalastusmatkailuosastoa Safari Outfittersille tuohon aikaan, 1960- luvun lopulla, ansaiten juuri ja juuri elantoni.

Alta kuului kalleimpiin kohteisiin, joita minulle tarjottiin, ollen 3500 $ hengeltä, eivätkä tähän  kuulununeet lennot, hotellit, tipit tai muutkaan oheistuotteet. Yhteensä hinta pomppaisi viiteen tuhanteen taalaan, joka olisi nykyrahassa jotakuinkin 20 tuhatta dollaria!

Olin kuullut Altasta Chalrles Ritziltä, joka maalaili kiiltäviä kuvia mieliimme jättikokoisista Altantin Lohista; lohista, jotka oikeasti olisivat halukkaita ottamaan perhon. Hän kuvaili Altaa tavalla jonka vain hän osasi; ” Useimmat lohet ovat yli 18 paunaa ja ne ottavat perhoon.”

Vain muutamalla joella maailmassa on yhtäläiset perinteet kuin Altalla. Englantilaiset aristokraatit vaelsivat Altalle 1800- luvun lopulla ja määräsivät vielä tänäkin päivänä noudatettavat säännöt joelle. Englantilaiset olivat sitä mieltä, että lohi syö paremmin yöllä, joten kalastuksen pitää tapahtua yö-aikaan ja päivällä nukutaan.

Aamupala tarjoillaan kuudelta illalla, lounas puoliltaöin ja illallinen viiden- kuuden aikaan aamusta. Tässä puhutaan todellisesta biologisen kellon sekoittamisesta!

Luojan Kiitos, keskiyön aurinko kuitenkin loihti valoaan kalastukseen taianomaisella tavalla. Tuossa valossa ei ehkä kauneimpia mainoksia lehdestä voi lukea, mutta perhon vaihtoon valo riittää mainiosti.

Kun sitten Higginsin veljekset- Brandon, Bob ja Ray- varasivat matkan Altalle ja kysyivät minua mukaan, olin enemmän kuin onnessani. Ongelma oli, että Altan vavat olivat varattu jo etukäteen joka beatille, enkä voinut käyttää tässä tapauksessa matkan järjestäjän optiota, mutta saisin kuitenkin järjestettyä itseni mukaan”ei kalastavana” henkilönä tuhannella dollarilla. Tartuin heti mahdollisuuteen. Vaikka en saisi kalastaa, saisin kuitenkin nähdä joen, kokea sen tunnelman ja ylipäätään olla siellä. Näin suuren aivopesun olin saanut Charles Ritziltä.

Ensimmäisenä iltana, juuri ennenkuin Higginsien kalastus oli alkamassa, katselimme polilla kuinka Mead Johnson, joka oli lopettelemassa viikkoaan tartutti kalan, väsytti sen hienosti, rantautti ja vapautti sen. Kala oli noin 25 paunaa.

Saatoin tuntea jännityksen kasvavan sisälläni. On mahtavaa katsella toisen kalastajan onnistumista, mutta tottakai saatoin kuvitella itseni siihen. Kun lensimme Norjaan luin Hemingwayn filosofiasta, täysillä elämisestä, maksoi mitä maksoi, joten päätin kalastaa, jos mahdollista, yhden luvan, mikäli saisin kortin hankittua. Ja hintakin olisi ”vaivaiset” viisisataa taalaa, joten kuinka voisin vastustaa jos tilaisuutta tarjottaisiin.

Kalastus Altalla tapahtuu veneestä kahden soutajan kanssa. Alta on iso, joskus vihainen ja arvaamatonkin joki. Venemiehet pitävät veneen paikoillaan kun kalastaja seisoo keskellä, kalastaen helposti näin koko kalastusalueen.

Meille kerrottiin kalastuksen olleen edellisellä viikolla heikkoa ja muutama kalastaja olikin jättänyt viikkonsa kesken kokien kalastuksen ajan hukaksi. Heillä olisi tulevina vuosina aikaa kalastaa, eikä tuhansien dollarien menetys haitannut. Vuosia olin haaveillut Altalle pääsystä ja nyt kun olin täällä kalastus oli heikkoa… Kirottua.

Illalla päätin kuitenkin kalastaa, kun mahdollisuus tarjoutui. Sain titin ja kahdeksantoista paunan lohen. Tilanne oli tavallaan epäonninen, koska nyt olisin koukussa Altan kalastukseen tietäen, että joutuisin kalastamaan joka ilta, koko viikon. Helvetti, tästä tulisi kallis matka. Mutta elää pitää täysillä, vai mitä herra Hemingway?

Higginseillä meni paljon paremmin ensimmäisenä iltana. Kaikki olivat saaneet parinkymmenen paunan kalat ja Ray oli tartuttanut ison kalan joka oli mennyt menojaan.

Paikallisille, jotka saavat tämän tästä kolmekymmenpaunaisia lohia, kalastus saattoikin tuntua heikolta, mutta meille neljälle tämä oli mahtavaa. Vaikka kalastus ei ollut parasta mahdollista, jo pelkkä Norjan leuat auki loksauttava maisema ja puhtaat vedet olivat rahan arvoisia.

Minun täytyy kuitenkin puhua keskiyön lounaista. Ensinnäkin, koka meillä kaikilla oli omat beatit, meidät oli siis hajautettu erilleen. Toiseksi, soutajat eivät puhuneet englantia, joten kaikki kommunikointi oli tehtävä ennen ja jälkeen kalastuksen Ole Mosesenin kanssa, joka oli Camp Manager Alta Lodgella.

Joka keskiyö luonas oli sama; kaksi hodaria, purkki Sardiineita ja yksi omena. Kun kello löi kaksitoista, soutajat ajoivat rantaan, tekivät tulet ja antoivat pari tikkua hodarisämpylän lämmitykseen.

Kalastaessani Kanadassa, odotan aina innolla rannalla syötävää lounasta, mutta en Altalla.. Oikeasti, kaksi hodaria..? Joka helvetin kerta. Menu ei vaihtunut kertaakaan!

Ajatteleppa tätä; Isutut kivellä, lämmität vaivalloisesti sämpylöitä. Soutajat istuvat vierekkäin, ja mumisevat norjaksi. Toinen heittää jonkun vitsin ja toinen höröttää kuollakseen jutulle. Itse istut tikut kädessä pokerinaamalla ja yrität saada hodarit lämpimäksi. Yrität nauraa miukana jolloin soutajat nauravat lisää, kunnes tajuavat, ettet millään voinut käsittää vitsiä. Nauru loppuu kuin seinään ja he katsovat sinua oudoksuen. Kohta tulee toinen hauska juttu ja edellinen toistuu..

Soutajilla on vahva liitto täällä, joten lounastaulko kestää tunnin, mikä tuntuu näissä olosuhteissa loputtoman pitkältä. Yhtenä iltana, kun oli vuoroni kalastaa Home-poolia, ehdotin vähän ennen lounasta, että soutajat heittäisivät minut Lodgelle lounaan ajaksi. Olin jo haaveillut kinkkuvoileivästä ja muista herkuista hodarien sijaan, mutta ei. Se ei vaan sopinut. Jotain höpötystä Roxboroughin herttuasta. Vuosikymmeniä herttuan laatimia sääntöjä oli noudatettu Altalla ja ilmeisesti niitä ei voinut muuttaa. Herttua sitä, Herttua tätä. Tämä tuli selväksi päivällä ja yöllä ja joka välissä.

Kolmannen illan jälkeen olimme tulleet lopputulokseen, että kaksi alueista joita kalastimme, oli hyviä ja kaksi muuta voitaisiin jättää onkimatta. Ajattelimme, että voisimme jakaa meidän neljän miehen porukamme kahtia kahdelle alueelle, koska kalastettavaa alueilla oli reilusti.. Siis todella reilusti. Ja olisi mukavaa jutella lounaalla yksin olemisen sijaan. Ehdotimme tätä Olelle, mutta hän vastasi heti kieltävästi. Herttua ei sallisi tälläistä. Mutta hei, eihän Herttua edes ole täällä, eikä hän saisi edes tietää tästä. Saimme viimein suostuteltua Olen puhumaan asiasta soutajille. Niin hän tekikin.. mutta ei tee toiste.

Ette usko tätä: yhtäkkiä kaikki soutajat puhuivat samaan aikaan ja olivat todella kuumana.

”He eivät suostu missään nimessä ehdottamaanne järjestelyyn!” Ole sanoi.

”Paskat Herttuasta! ” huusi yksi Higginsin veljeksistä puheen sorinan keskellä.

Hiljaisuus… täydellinen hiljaisuus laskeutui soutajien keskuuteen.

Soutajat ilmoittavat Olelle, että he eivät enää suostu soutamaan meitä. Lakko, mitä helvettiä??

Entäs nyt?

Viimein Olen kautta lähettämämme syvimmät mahdolliset pahoittelut tapahtuneesta tehosivat ja soutajat suostuivat takaisin töihin. Homma kääntyi ympäri ja loppuviikko mentiin suosiolla soutajien ehdoilla. Keskiyön lounaat hodareineen, sardiineineen ja omenoineen, sekä samat soutajien vitsit kerrasta toiseen oli vain kestettävä, koska näin oli tehty aina, eikä sitä tule näköjään muuttaa.

Luulen, että minun soutajani olivat saaneet päähänsä, että idea porukan kahtia jakamiseen oli lähtöisin minulta.Loppureissun he pitivät venettä inhottavan kaukana kalanpaikoista. Tämä vaati onnistuneita Double Haul- heittoja jotta 4/0 Green Higlander ylsi pelipaikoille saakka. Se oli hyvin rasittavaa, mutta näillä hinnoilla kipu ja tuska jää taka-alalle. Täytyi vain kestää ja heittää minkä jaksoi.

Oli minun vuoroni kalastaa ”Broadway”- poolia. Poolin oli nimennyt eräs New Yorkilainen kalastaja, koska pooli oli ainoa, jossa paikallinen väki pääsi katsomaan jenkkien ja brittien kalastusta. Korkeista lupahinnoista pääteltiin paikallisten keskuudessa, että jokainen joka pystyi Altalla onkimaan oli todella varakas ihminen.

Itseasiassa, Altan kylällä ei hirveästi ollut tapahtumia, joten monena iltana paikallisia kertyi muutama tusina autollista katselemaan ”rikkaiden” kalastusta. Minun tullessani pooliin minua tervehdittiin torvien tööttäyksillä, heilutuksilla ja huudoilla. Higginsit, jotka olivat jo kokeneet Broadwayn, kertoivat, että hyviin tapoihin kuului tervehtiä katsosjia ottamalla hattu pois päästä ja kumartamalla ennen kuin alkaisi kalastamaan poolia.

Minä tein työtä käskettyä. Kuulin taputuksia sillalta, mutta en voinut tietää mitä soutajat ajattelivat. Tuntien kovaa tuskaa ja kipua heitin hammasta purren siimaa eteen ja taakse, ja jollain ihmeen ilveellä sain muutaman kunnollisen, pitkän heiton aikaiseksi Orviksen yhden käden bambuvavalla jota käytin. Kuulin sillalta jopa muutaman ihastuksen äänen siiman oietessa.

Tartutin komean lohen, joka säntäli poolia ylös alas. Sillalata kuului kannustusta, mutta myös muutama soraääni. Kädet olivat aivan muusina, mutta jatkoin pumppaamista ja kelaamista kunnes aplodien saattelemana rantautin komean 26 paunaisen lohen. Sitten väki nousi autoihinsa ja ajoi tiehensä. Olin todella tyytyväinen esitykseeni, mutta kädet olivat aivan loppu. Ymmärrän nyt hyvin, minkä takia Eurooppalaiset, ja nyttemmin myös Amerikkalaiset suosivat kahden käden vapoja, varsinkin kun kalastetaan näin isoilla perhoilla kuin Altalla.

Kalastimme vielä toisen poolin missä karkuutin todella ison, arviolta 35 paunaisen lohen. Karkuutuksen jälkeen huomasin ylävirrassa jonkin kiiltävän läsähtelevän pintaan tasaisin välein. Luulin sitä ensin linnuksi, joka pyytää pikkukaloja, mutta totesin, että se ei voinut olla lintu. Osoitin asian soutajille, jotka huomasivat saman. Nopeasti suodimme ylävirtaan ja yllätimme nuoren miehen kerimässä monofiilisiimaa peltitölkin ympärille. Hopeinen vilkahdus hiorisontissa oli ollut lusikkauistin, jota mies oli heitellyt veteen. Huomattuaan meidät mies keri nopeasti lopun siiman tölkin ympäri ja pujahti kiireesti metsään. Soutajat huusivat hänen peräänsä kiroten ja manaten häntä. Mies oli salakalastaja. Hän ei ilmeisesti ollut huomannut venettämme alavirrassa ja oli toivonut yhyttävänsä lohen virrasta. Lohesta saattoi myydessä saada neljäkymmentä taalaa tai jopa enemmän. ihmeellistä tässä episodissa oli se, että mies näytti mustalta. Ole selitti myöhemmin, että salakalstajat hieroivat kasvoihinsa ja käsiinsä lamppuöljyä tai hiiltä, ja pukeutuivat tummiin vaatteisiin ollakseen huomaattomia joen varressa. Altalla on vaikea salakalastaa pitkien välimatkojen ja teiden puutumisen vuoksi, mutta joissakin paikoissa se onnistuu. Norjalaiset ovat vahvasti salakalastusta vastaan ja jopa partiovat joella koirien kanssa saadakseen luvattomat kalastajat kiinni.

Suurimmaksi osaksi Alta oli ollut meille hyvä. Tietenkin joki voi olla ajoittain todella vaikea, mutta yleensä Alta antaa paljon kalaa ja isoja yli neljänkymmenen paunan köriläitä. Reissu oli tullut päätökseen ja kentällä tapasin Oddvar Kjelsrudin, joka vastasi Alta Lodgen varauksista. Oli aika maksaa lysti. Hinnaksi kertyi 1800 dollaria, joka oli reilusti yli budjettini. Vaikka rahani menivät, en kokenut mielipahaa.

Olinhan loppujen lopuksi saanut kalastaa Altaa!